Taustalla soi Bethovenin "Kuutamosonatti".

Tunnelma on itsesäälin, katkeruuden ja turhautumisen täyttämä. Jälleen kerran. Männäviikon tunnelmat siis vain jatkuvat.

Ongelma on se, että on akkamaista valittaa koko ajan naisasioistaan. Sitä ei oikein voi hyvällä omallatunnolla ja itsekunnioituksella tehdä. Ei ainakaan kavereille. Ei ainakaan samoille. Pitää yrittää esittää sellaista: "Naiset? Ai niin ne. Ei ne ole kovin tärkeitä edes minulle.." -tyyppistä karskia asennetta. Mutta se ei onnistu.

Se ei onnistu, kun meinaa olla pala kurkussa jo senkin jälkeen, kun näkee kadulla kävelemässä kauniin tytön, jonka kanssa kävi joskus syömässä, mutta joka suuttui siitä, että minulla oli hänen suhteensa romanttisia tuntemuksia joita en ollut kertonut. (ja sitten kun kerroin, hän vain totesi ettei ollut kiinnostuntu minusta. Niin, miksiköhän ne sitten taas kannattikaan tunnustaa?) Koska tyttö kävelee jonkun tyylikkäästi pukeutuneen pojan seurassa, jonkun sellaisen jolla on muodikkammat vaatteet kuin minulla, ja jonka tukka on aseteltu oikein - eikä ole sellainen heinäsuova kuin meikäläisellä.

Mitä iloa on hyvästä yleissivistyksestä, näppärästä puhetaidosta, teologisesta kyvykkyydestä ja sujuvasta kirjallisesta ilmaisusta, kun niiden avulla lähinnä vain pelottaa naisia? "Tosi mieletön juttu..upeasti vedetty..mielenkiintoisia ajatusksia...paras pakina Ever!" Näitähän kuulee. Tuntuu kuin minulla olisi kaksi persoonaa: työminä ja vapaa-minä. Työminä saa kaiken kiitoksen ja arvonannon..mutta vapaaminä ei saa. "Ai, se oli sun mielestä upea siis? No haluaisitko olla minun kanssani hieman enemmän tekemisisssä sitten?" - Häivy, olet ihan Creepy.

Tajuan nyt, että tämä bloginpito alkoi elämässäni vaiheessa, jolloin jostain syystä nämä naisasiat ovat enemmän pinnalla kuin yleensä. Ehkäpä lähenevä kevät vaikuttaa. Tai sitten tämä on jotain pitkällistä väsymystä koko kevättalven kestäneestä yrittämisestä. Deittikulttuurin kehittämisyrityksistä, joista ensin olin optimistinen ja oikeastaan salaa leuhka. Koska kuvittelin kaiken. Nyt olen huomannut, että kristittyjen tyttöjen kanssa ei yksinkertaisesti pysty olemaan tekemisissä. Siis tässä mielessä. Tällä tavalla.

He ovat passiivisia ja ylikriittisiä, molempia samaan aikaan. Ja sitten vielä purnataan siitä, kun miehet nykyään on nössöjä eikä saa mitään aikaan, ja kuinka heille naisina asetetaan epärealistisia vaatimuksia. Sairasta. Samaan aikaan nämä prinsessat eivät itse eväänsä lotkauta mihinkään suuntaan saadakseen mitään vipinää aikaan..ja jos kohtaavat miehen joka olisi valmis lotkauttelemaan, niin sitten paukahtaa sellaiset torjunnat päälle että ei mikään pääse elävänä läpi.

Tosin, kuten kaikki jälleen todistaa, tämä passiivisuuden ja ylikriittisyyden yhdistelmä taitaa toteutua vain suhteessa minuun. Siis minun suhteen ollaan passiivisia, ja minua kohtaan ollaan kriittisiä. Ja sekös masentavaa vasta onkin. Mutta niinhän se on ajateltava. Jos alkaa tuntua siltä, että kaikissa muissa ihmisissä on jotain vikaa, niin todennäköisesti vika onkin sinussa. Paitsi jos eletään Matrixissa, missä kaikissa muissa ihmisissä ihan oikeasti onkin jotain vikaa.

Elämmeköhän Matrixissa?

Kannattaisiko sitä toivoa, vai ei?