Niin..tuota. Aloitan nyt oman blogini. Jee.

Pitäisikö tässä esitellä itseään jotenkin? Ehkä, tosin jotenkin koko ajatus, että joku todella eksyy tänne lukemaan kirjoituksiani tuntuu hiukan surrealistiselta. Sama kuin pieraistessaan Amazonin viidakossa kääntyisi nolona katsomaan ympärilleen: "Ei kai kukaan kuullut?"

Jos kuitenkin näitä joku lukee, niin toimikoon kirjoitukseni itsessään esittelynä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että on aika vaikea tutustua kehenkään (tai yrittää tutustuttaa itseään toisille) pelkästään luettelemalla oman elämän statistiikkoja. "Olen niin ja niin vanha, opiskelen tätä ja asun tuolla." Okei, nämä ovat ihan kivoja perustietoja, mutta ei niiden avulla pääse käsiksi vielä siihen kuka toinen todella on. Ihan totta. Minä olen teologian opiskelija, mutta voisin kyllä olla jotain muutakin. Jos olisin lähtenyt lukemaan vaikkapa englantilaista filologiaa, olisin silti sama ihminen kuin nyt.

Vai olisinko?

Mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta on pakko myöntää, että viimeiset 4½ vuotta, jotka olen opiskellut teologiaan Helsingin yliopistossa ovat varmasti vaikuttaneet syvällisellä tavalla omaan persoonaani - jopa käyttäytymiseen ja ajattelun rakenteisiin. Eli: olisinko sittenkään se ihminen joka nyt olen, mikäli olisin alkanut opiskelemaan jotain muuta, muuttanut jonnekin toisaalle asumaan, hengannut eri ihmisten kanssa?

Ainakin olisin toisenlainen.

Mikä on muuten aika pelottava ajatus. Jos todella se-mikä-minä-olen, egoni, on vahvasti riippuvainen ympäristöstä ja kokemuksista..niin eikö se tarkoita myös sitä että tulevaisuuden se-mikä-minä-olen on yhtälailla riippuvainen niistä ratkaisuista joita tänäänkin teemme? Jos teen tämän valinnan nyt, voin kymmenen vuoden päästä olla eri ihminen, kuin olisin jos valitsisin nyt toisin.

Järkyttävä ajatus.

Tässä on ehkä kyseessä wanha kunnon kysymys essentiasta. (olikohan se oikea termi? olisi noloa jäädä kiinni epäonnistuneesta knoppailusta..) Anyways, kysymys kuuluu: onko ihminen jotain muutakin kuin vain ominaisuuksiensa summa? Jos ei ole, niin siinä tapauksessahan ihminen muuttuu koko ajan. Jos täti Petunia ottaa permanentin, niin pieni osa hänestä (tukka) onkin nyt muuttunut entiseen nähden. Täti on siis eri ihminen tullessaan kampaajalta, kuin sinne mennessään. Tällöin oikeastaan mitään pysyvää ihmispersoonaa ei ole, on vain valtava kimppu ominaisuuksia, jotka koko ajan ovat jonkinlaisessa liikeessä. Ihminen on tällöin kuin suriseva mehiläisparvi. Parvi näyttää kaukaa yhtenäiseltä klöntiltä, mutta onkin lähempää seurattuna vain valtava joukko yksittäisiä mehiläisiä jotka pörräävät sinne sun tänne.

Vaan entäpä vaihtoehto tälle? Silloin täytyisi olettaa, että ihmisolennossa on jotain pysyvää, jotain sellaista "olemusta", joka ei tyhjene hänen alati muuttuviin ominaisuuksiinsa, vaan pysyy ennen ja jälkeen kampaamoreissun samana. Siis jokin ihmisen "luonto". Vaan mistä sellainen luonto tulisi? Jos kyse on vain filosofisesta käsitteestä, ei sillä sinänsä ole mitään arvoa. Se on vain tapa puhua asioista, vailla mitään konkreettistä yhteyttä todellisuuteen.

No joo, enhän minä näin ajattele. Minun mielestäni on olemassa ihmispersoona, joka on enemmän kuin ihmisen ominaisuudet. Oikeastaan on niin, että persoonasta juontuvat nämä ominaisuudet - ei siis toisinpäin. Persoona ei rakennu ominaisuuksien varaan. Vaan mistäpä tämä olemus, tämä persoona on peräisin? No niin, kortit vaan pöytään: Jumalahan sen on luonut. Kunkin ihmisyksilön. Käsityönä, uniikkikappaleiksi.

Tämä on taas tätä uskoa.

Eipä muuten kauaa kestänyt, ennenkuin päästiin johonkin mukasyvälliseen filosofis-teologiseen kysymykseen. Minun oikeastaan piti tämä ensimmäinen päiväkirjamerkintä kirjoittaa naisista ja elämän tarkoituksesta, mutta se ei oikein tunnu sopivan enää tähän jatkoksi. Joten ehkä toiste.