Niin..tuota. Aloitan nyt oman blogini. Jee.
Pitäisikö tässä esitellä itseään jotenkin? Ehkä, tosin jotenkin koko
ajatus, että joku todella eksyy tänne lukemaan kirjoituksiani tuntuu
hiukan surrealistiselta. Sama kuin pieraistessaan Amazonin viidakossa
kääntyisi nolona katsomaan ympärilleen: "Ei kai kukaan kuullut?"
Jos kuitenkin näitä joku lukee, niin toimikoon kirjoitukseni itsessään
esittelynä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että on aika vaikea tutustua
kehenkään (tai yrittää tutustuttaa itseään toisille) pelkästään
luettelemalla oman elämän statistiikkoja. "Olen niin ja niin vanha,
opiskelen tätä ja asun tuolla." Okei, nämä ovat ihan kivoja
perustietoja, mutta ei niiden avulla pääse käsiksi vielä siihen kuka
toinen todella on. Ihan
totta. Minä olen teologian opiskelija, mutta voisin kyllä olla jotain
muutakin. Jos olisin lähtenyt lukemaan vaikkapa englantilaista
filologiaa, olisin silti sama ihminen kuin nyt.
Vai olisinko?
Mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta on pakko myöntää, että viimeiset 4½
vuotta, jotka olen opiskellut teologiaan Helsingin yliopistossa ovat
varmasti vaikuttaneet syvällisellä tavalla omaan persoonaani - jopa
käyttäytymiseen ja ajattelun rakenteisiin. Eli: olisinko sittenkään se
ihminen joka nyt olen, mikäli olisin alkanut opiskelemaan jotain muuta,
muuttanut jonnekin toisaalle asumaan, hengannut eri ihmisten kanssa?
Ainakin olisin toisenlainen.
Mikä on muuten aika pelottava ajatus. Jos todella se-mikä-minä-olen,
egoni, on vahvasti riippuvainen ympäristöstä ja kokemuksista..niin eikö
se tarkoita myös sitä että tulevaisuuden se-mikä-minä-olen on
yhtälailla riippuvainen niistä ratkaisuista joita tänäänkin teemme? Jos
teen tämän valinnan nyt, voin kymmenen vuoden päästä olla eri ihminen,
kuin olisin jos valitsisin nyt toisin.
Järkyttävä ajatus.
Tässä on ehkä kyseessä wanha kunnon kysymys essentiasta. (olikohan
se oikea termi? olisi noloa jäädä kiinni epäonnistuneesta
knoppailusta..) Anyways, kysymys kuuluu: onko ihminen jotain muutakin
kuin vain ominaisuuksiensa summa? Jos ei ole, niin siinä tapauksessahan
ihminen muuttuu koko ajan. Jos täti Petunia ottaa permanentin, niin
pieni osa hänestä (tukka) onkin nyt muuttunut entiseen nähden. Täti on
siis eri ihminen tullessaan kampaajalta, kuin sinne mennessään. Tällöin
oikeastaan mitään pysyvää ihmispersoonaa ei ole, on vain valtava kimppu
ominaisuuksia, jotka koko ajan ovat jonkinlaisessa liikeessä. Ihminen
on tällöin kuin suriseva mehiläisparvi. Parvi näyttää kaukaa
yhtenäiseltä klöntiltä, mutta onkin lähempää seurattuna vain valtava
joukko yksittäisiä mehiläisiä jotka pörräävät sinne sun tänne.
Vaan entäpä vaihtoehto tälle? Silloin täytyisi olettaa, että
ihmisolennossa on jotain pysyvää, jotain sellaista "olemusta", joka ei
tyhjene hänen alati muuttuviin ominaisuuksiinsa, vaan pysyy ennen ja
jälkeen kampaamoreissun samana. Siis jokin ihmisen "luonto". Vaan mistä
sellainen luonto tulisi? Jos kyse on vain filosofisesta käsitteestä, ei
sillä sinänsä ole mitään arvoa. Se on vain tapa puhua asioista, vailla
mitään konkreettistä yhteyttä todellisuuteen.
No joo, enhän minä näin ajattele. Minun mielestäni on olemassa
ihmispersoona, joka on enemmän kuin ihmisen ominaisuudet. Oikeastaan on
niin, että persoonasta juontuvat nämä ominaisuudet - ei siis
toisinpäin. Persoona ei rakennu ominaisuuksien varaan. Vaan mistäpä
tämä olemus, tämä persoona on peräisin? No niin, kortit vaan pöytään:
Jumalahan sen on luonut. Kunkin ihmisyksilön. Käsityönä,
uniikkikappaleiksi.
Tämä on taas tätä uskoa.
Eipä muuten kauaa kestänyt, ennenkuin päästiin johonkin mukasyvälliseen
filosofis-teologiseen kysymykseen. Minun oikeastaan piti tämä
ensimmäinen päiväkirjamerkintä kirjoittaa naisista ja elämän
tarkoituksesta, mutta se ei oikein tunnu sopivan enää tähän jatkoksi.
Joten ehkä toiste.
torstai, 23. maaliskuu 2006
Kommentit