Taustalla soi Bethovenin "Kuutamosonatti".

Tunnelma on itsesäälin, katkeruuden ja turhautumisen täyttämä. Jälleen kerran. Männäviikon tunnelmat siis vain jatkuvat.

Ongelma on se, että on akkamaista valittaa koko ajan naisasioistaan. Sitä ei oikein voi hyvällä omallatunnolla ja itsekunnioituksella tehdä. Ei ainakaan kavereille. Ei ainakaan samoille. Pitää yrittää esittää sellaista: "Naiset? Ai niin ne. Ei ne ole kovin tärkeitä edes minulle.." -tyyppistä karskia asennetta. Mutta se ei onnistu.

Se ei onnistu, kun meinaa olla pala kurkussa jo senkin jälkeen, kun näkee kadulla kävelemässä kauniin tytön, jonka kanssa kävi joskus syömässä, mutta joka suuttui siitä, että minulla oli hänen suhteensa romanttisia tuntemuksia joita en ollut kertonut. (ja sitten kun kerroin, hän vain totesi ettei ollut kiinnostuntu minusta. Niin, miksiköhän ne sitten taas kannattikaan tunnustaa?) Koska tyttö kävelee jonkun tyylikkäästi pukeutuneen pojan seurassa, jonkun sellaisen jolla on muodikkammat vaatteet kuin minulla, ja jonka tukka on aseteltu oikein - eikä ole sellainen heinäsuova kuin meikäläisellä.

Mitä iloa on hyvästä yleissivistyksestä, näppärästä puhetaidosta, teologisesta kyvykkyydestä ja sujuvasta kirjallisesta ilmaisusta, kun niiden avulla lähinnä vain pelottaa naisia? "Tosi mieletön juttu..upeasti vedetty..mielenkiintoisia ajatusksia...paras pakina Ever!" Näitähän kuulee. Tuntuu kuin minulla olisi kaksi persoonaa: työminä ja vapaa-minä. Työminä saa kaiken kiitoksen ja arvonannon..mutta vapaaminä ei saa. "Ai, se oli sun mielestä upea siis? No haluaisitko olla minun kanssani hieman enemmän tekemisisssä sitten?" - Häivy, olet ihan Creepy.

Tajuan nyt, että tämä bloginpito alkoi elämässäni vaiheessa, jolloin jostain syystä nämä naisasiat ovat enemmän pinnalla kuin yleensä. Ehkäpä lähenevä kevät vaikuttaa. Tai sitten tämä on jotain pitkällistä väsymystä koko kevättalven kestäneestä yrittämisestä. Deittikulttuurin kehittämisyrityksistä, joista ensin olin optimistinen ja oikeastaan salaa leuhka. Koska kuvittelin kaiken. Nyt olen huomannut, että kristittyjen tyttöjen kanssa ei yksinkertaisesti pysty olemaan tekemisissä. Siis tässä mielessä. Tällä tavalla.

He ovat passiivisia ja ylikriittisiä, molempia samaan aikaan. Ja sitten vielä purnataan siitä, kun miehet nykyään on nössöjä eikä saa mitään aikaan, ja kuinka heille naisina asetetaan epärealistisia vaatimuksia. Sairasta. Samaan aikaan nämä prinsessat eivät itse eväänsä lotkauta mihinkään suuntaan saadakseen mitään vipinää aikaan..ja jos kohtaavat miehen joka olisi valmis lotkauttelemaan, niin sitten paukahtaa sellaiset torjunnat päälle että ei mikään pääse elävänä läpi.

Tosin, kuten kaikki jälleen todistaa, tämä passiivisuuden ja ylikriittisyyden yhdistelmä taitaa toteutua vain suhteessa minuun. Siis minun suhteen ollaan passiivisia, ja minua kohtaan ollaan kriittisiä. Ja sekös masentavaa vasta onkin. Mutta niinhän se on ajateltava. Jos alkaa tuntua siltä, että kaikissa muissa ihmisissä on jotain vikaa, niin todennäköisesti vika onkin sinussa. Paitsi jos eletään Matrixissa, missä kaikissa muissa ihmisissä ihan oikeasti onkin jotain vikaa.

Elämmeköhän Matrixissa?

Kannattaisiko sitä toivoa, vai ei?

Olen saanut valtavasti kysymyksiä koskien blogini nimeä. Mitä oikein tarkoittaa stood up - komedia? Kuten jokainen huomaa, kyse on sanaleikistä. Stand Up - komedianhan kaikki tietävät. Komikko seisoo lavalla ja juttelee arkipäivän asioista tai fiktiivisistä ihmetyksistä hauskalla tavalla. Stood up - komedia on vähän niinkuin tätä, mutta ehkä eriytyneemmässä muodossa.
    "Stood up" on englanninkielinen sanonta, jota voisi yrittää ymmärtää esim. lauseen "She stood me up"-kautta. Tällaisen lauseen sanoja kertoo, kuinka hänet "jätettiin seisomaan" (ilmeisestikin hämmentyneenä, pettyneenä tms.). Stood up -komedian tarkoitus on vähän kuin bluesilla. Otetaan kohteeksi elämän pettymyksiä ja/tai turhaumia, ja yritetään käsitellä niitä hauskalla tavalla.
    Tarkoitus ei ole nollata ihmisen kärsimystä. Ei toki. Stood up -ottaa sydänsurun hyvin vakavissaan. Tai minä ainakin otan. Mutta ajatukseni on, että asioita voisi yrittää työstää tekemällä niistä vitsiä. Purnata ja tilittää voi myös kieli poskessa. Niin minä teen.

Blogin nimen idea syntyi viime viikolla, kun - jälleen - sain jonkinasteiset pakit eräältä naiselta. No joo, tämä kuulostaa tosi säälittävältä kun sen kertoo, mutta minä tosiaan olin vaarassa ihastua häneen. Tai ehkä olinkin jo ihastunut, mistä näistä koskaan tietää. Se oli sellainen "mixed signals"-tyyppinen tilanne. Aluksi kysyin häntä ulos, ja hän oli kiinnostunut ja lähdössä. Yritin sopia aikaa (tekstiviestillä - aina huono idea) mutta sopivaa ei löytynyt. Tapasin hänet sitten muuten vain eräässä tilaisuudessa ja kysyin suoraan koska hänelle sopisi nähdä? No neiti kaivoi kalenterinsa esiin ja sovimme tapaavamme seuraavana perjantaina. (perjantai, viikon toiseksi arvokkain ilta! Olin todella rohkaistunut.) Hän kuitenkin perui perjantain tapaamisen torstai-iltana, mikä oli vähintäänkin turhauttavaa. Varsinkin kun olin käyttänyt varmasti yli 2h täydellisten farkkujen etsimiseen treffejä varten. Yritin soitttaa hänelle sunnuntaina ja maanantaina, mutta puheluihini ei vastattu. Miehinen ylpeys esti yrittämästä enää kolmatta kertaa, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Hän lähetti tekstiviestin jossa kertoi elävänsä hektistä kautta, ja että elämäntilanne muutenkin oli nyt sellainen että ei oikein tiennyt josko kannattaa tavata.

Vähintäänkin turhauttavaa. Olin ehtynyt jo kaksi viikkoa aktiivisesti fantasioimaan hänestä, kunnes koko homma hiipui näin antiklimaattisella tavalla. Aika surkeaa. Ei edes mitään kunnon syytä, pelkästään vain: mulla ei ole aikaa. Olisi edes sanonut: sä olet pelottava ja ilkeä ihminen / ällöttävä / typerä, enkä tahdo tavata sinua. Se olisi edes kertonut siitä, että hän on jotenkin rekisteröinyt minut. Ja lisäksi minulle olisi tullut täydellinen syy tuntea vihantunteita. Mutta nyt. Pitää vain ymmärtää, toisella on kiire. Fuck me!

Se oli sellainen stood up - fiilis. Komedian blues. Jotenkin vituttaa vieläkin, vaikka en nyt koko tapausta enää ajattelekaan. Ehkä se johtuu lähinnä siitä, että helsingin yllä leijuu mordorin pilviverho. Tai jotain. Matalapaine vetää mielen apeaksi. Kuitenkin viime päivät ovat olleet jotenkin tosi raskaita. Huokauksia, päämäärätöntä kadulla kävelemistä, kirosanoja vailla kohdetta.

Tosin tämä on normaalia kevääntulemista meikäläiselle. Iskee rauhaton olo, ja kaikki alkaa tympäisemään. Sitä alkaa toivomaan jotain uutta ja erikoista, siis lähinnä naista elämäänsä. Mutta ei niin koskaan käy. Voisikohan tästä valittaa jonnekin? Kuinka paljon miesten itsemurhatilastoja saataisiin laskemaan, jos naiset vaan olisivat auliimpia? Luulen, että luku on suuri. Ja naisasialiitto unioni varmasti haluaa pitää sen salassa. Mitä sekin olisi, jos STT tiedottaisi naisten olevan tutkitusti suurin yksittäinen syy miesten itsemurhiin.

Niin, ja kun siihen vielä lisättäisiin alkoholismin aiheuttamat sairaudet, mustasukkaisuustappelut ja naisten hurmaamiseksi tehdyt idioottimaiset, puhumattakaan hurmaamiskäyttöön tarvittavan rahan hankinnasta seuraavasta stressistä...voitaisiin varmaan sanoa että välillisesti naissukupuoli aiheuttaa suurimman osan miesten kuolemista. Sen rinnalla ei kuulkaas perheväkivaltatilastojen miesosuus paljoa paina. Huh.

Ehkäpä vanhan kirkon teologien inho sukupuolielämää kohtaan ei johtunutkaan naisvihamielisyydestä tai ruumiillisuuden halveksimisesta, vaan oli terveen itsesuojeluvaiston tuotosta. Mies: pelasta itsesi naisilta!

Niin..tuota. Aloitan nyt oman blogini. Jee.

Pitäisikö tässä esitellä itseään jotenkin? Ehkä, tosin jotenkin koko ajatus, että joku todella eksyy tänne lukemaan kirjoituksiani tuntuu hiukan surrealistiselta. Sama kuin pieraistessaan Amazonin viidakossa kääntyisi nolona katsomaan ympärilleen: "Ei kai kukaan kuullut?"

Jos kuitenkin näitä joku lukee, niin toimikoon kirjoitukseni itsessään esittelynä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että on aika vaikea tutustua kehenkään (tai yrittää tutustuttaa itseään toisille) pelkästään luettelemalla oman elämän statistiikkoja. "Olen niin ja niin vanha, opiskelen tätä ja asun tuolla." Okei, nämä ovat ihan kivoja perustietoja, mutta ei niiden avulla pääse käsiksi vielä siihen kuka toinen todella on. Ihan totta. Minä olen teologian opiskelija, mutta voisin kyllä olla jotain muutakin. Jos olisin lähtenyt lukemaan vaikkapa englantilaista filologiaa, olisin silti sama ihminen kuin nyt.

Vai olisinko?

Mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta on pakko myöntää, että viimeiset 4½ vuotta, jotka olen opiskellut teologiaan Helsingin yliopistossa ovat varmasti vaikuttaneet syvällisellä tavalla omaan persoonaani - jopa käyttäytymiseen ja ajattelun rakenteisiin. Eli: olisinko sittenkään se ihminen joka nyt olen, mikäli olisin alkanut opiskelemaan jotain muuta, muuttanut jonnekin toisaalle asumaan, hengannut eri ihmisten kanssa?

Ainakin olisin toisenlainen.

Mikä on muuten aika pelottava ajatus. Jos todella se-mikä-minä-olen, egoni, on vahvasti riippuvainen ympäristöstä ja kokemuksista..niin eikö se tarkoita myös sitä että tulevaisuuden se-mikä-minä-olen on yhtälailla riippuvainen niistä ratkaisuista joita tänäänkin teemme? Jos teen tämän valinnan nyt, voin kymmenen vuoden päästä olla eri ihminen, kuin olisin jos valitsisin nyt toisin.

Järkyttävä ajatus.

Tässä on ehkä kyseessä wanha kunnon kysymys essentiasta. (olikohan se oikea termi? olisi noloa jäädä kiinni epäonnistuneesta knoppailusta..) Anyways, kysymys kuuluu: onko ihminen jotain muutakin kuin vain ominaisuuksiensa summa? Jos ei ole, niin siinä tapauksessahan ihminen muuttuu koko ajan. Jos täti Petunia ottaa permanentin, niin pieni osa hänestä (tukka) onkin nyt muuttunut entiseen nähden. Täti on siis eri ihminen tullessaan kampaajalta, kuin sinne mennessään. Tällöin oikeastaan mitään pysyvää ihmispersoonaa ei ole, on vain valtava kimppu ominaisuuksia, jotka koko ajan ovat jonkinlaisessa liikeessä. Ihminen on tällöin kuin suriseva mehiläisparvi. Parvi näyttää kaukaa yhtenäiseltä klöntiltä, mutta onkin lähempää seurattuna vain valtava joukko yksittäisiä mehiläisiä jotka pörräävät sinne sun tänne.

Vaan entäpä vaihtoehto tälle? Silloin täytyisi olettaa, että ihmisolennossa on jotain pysyvää, jotain sellaista "olemusta", joka ei tyhjene hänen alati muuttuviin ominaisuuksiinsa, vaan pysyy ennen ja jälkeen kampaamoreissun samana. Siis jokin ihmisen "luonto". Vaan mistä sellainen luonto tulisi? Jos kyse on vain filosofisesta käsitteestä, ei sillä sinänsä ole mitään arvoa. Se on vain tapa puhua asioista, vailla mitään konkreettistä yhteyttä todellisuuteen.

No joo, enhän minä näin ajattele. Minun mielestäni on olemassa ihmispersoona, joka on enemmän kuin ihmisen ominaisuudet. Oikeastaan on niin, että persoonasta juontuvat nämä ominaisuudet - ei siis toisinpäin. Persoona ei rakennu ominaisuuksien varaan. Vaan mistäpä tämä olemus, tämä persoona on peräisin? No niin, kortit vaan pöytään: Jumalahan sen on luonut. Kunkin ihmisyksilön. Käsityönä, uniikkikappaleiksi.

Tämä on taas tätä uskoa.

Eipä muuten kauaa kestänyt, ennenkuin päästiin johonkin mukasyvälliseen filosofis-teologiseen kysymykseen. Minun oikeastaan piti tämä ensimmäinen päiväkirjamerkintä kirjoittaa naisista ja elämän tarkoituksesta, mutta se ei oikein tunnu sopivan enää tähän jatkoksi. Joten ehkä toiste.